Aamulla heräsimme
jälleen kauniiseen ja aurinkoiseen päivään. Kipitimme heti aamusta
kylpylään jota edellisen päivän hotellitätin selityksestä luulimme
saunaksi. Saunaa sieltä emme löytäneet mutta hierovat suihkut ja
uima-altaan kylläkin. Siellä hyvin virkistäytyneenä suunnistimme
hotellin aamiaiselle joka oli erittäin hyvä. Matka jatkui jälleen
hytkyen ja rytkyen pitkin Venäjän tasokkaita teitä. Keula oli kohti Hiitolaa
jossa oli tarkoitus tutkiskella äitini puolen juuria. Hiitolan kirkkoa
etsittiinkin hieman pidempää koska kartan mukaan niitä olisi parissakin
eri kohdassa. Viimein tien laidassa näkyi suomalaistyylinen kivipaasi
joka oli portti hautausmaalle. Löysimme venäläisen hautausmaan joka
tarkemmalla tarkastelulla ilmeni vanhaksi suomalaiseksi hautausmaaksi.
Pahalta tuntui katsoa siirrettyjä, rikottuja ja osaksi peitettyjä
hautakiviä joissa oli suomalaisia nimiä. Pienellä etsiskelyllä löysimme
myös Hiitolan kirkon rappuset ja muistomerkin.
Hiitolan kohdalla poikettiinkin matkasuunnitelmasta koska matkanjohtaja tarjosi mahdollisuutta käydä soittelemassa Lumivaaran
kirkon kelloja. Kysyttäessä että kuinka paljon reissusuunnitelma menee
tästä pieleen, arvio oli noin 3-4 tuntia. Mutta meistä kirkonkellojen
soittelu kuullosti niin mahtavalta että jälleen valitsimme
"maisemareitin". Lumivaaran kirkko
on rakennettu 1934 ja ei kauan ehtinyt toimia kun lähtö tuli 1939.
Kirkko on erittäin kaunis niin sisältä kun ulkoakin. Pihalla seistessä
ja kirkonkellojen kuminaa kuunnellessa tuli aika haikea olo.
Kirkon tornista oli mahtavat nakymät mm. Lumivaaran kylään joka minusta
näytti siltä kun varmasti näytti n.70 vuotta sitten. Pieni
karjalaiskylä kauniine pihapiireineen. Tornissa kylää katsellessa
valtasi kova haikeus mielen. Puhuimme siitä että oikeastaan hyvä kun
kaikki ovat saaneet olla niin kun nyt ovat eikä kyliä ole ajettu alas
ja rakennettu betonilähiöksi kuten Suomessa on ikävä kyllä tapahtunut.
Missä muualla voisi palata enemmän vanhaan karjalaiseen elämään kun
juuri Karjalassa. Onneksi sitä perintöä ei ole hävitetty vaan minäkin
pääsen kokemaan edes vähän siitä tunnelmasta mikä siellä on vallinnut.
Ymmärrän että kaikki sieltä lähteneet ihmiset eivät halua tulla enää
samoille paikoille mistä ovat joutuneet pakolla lähtemään, tunne on
varmasti kauhea nähdä kaikki melkein sellaisena kun lähteissä muttei
kuitenkaan ole. Kirkon kellojen kumahdellessa Lumivaaran kylän
pelloilla tunsin olevani juurillani.
Lumivaarasta palasimme takaisin Hiitolan kylään ja jatkoimme matkaa kohti Laatokan
hiekkarantoja jossa oli tarkoitus rakentaa leiri ja asettua kodiksi.
Ajomatka oli melko pitkä mutta hyvässä seurassa sekään ei haitannut.
Välillä laulettiin yhteislauluja grammarin tahdissa ja välillä
muisteltiin tuttujen laulujen sanoja ilman säestystä. Matkalla kävi
myös niin että ajettiin miliisin tutkaan 40:n nopeusrajoituksella
"hieman" ylinopeutta, tutka näytti 95. Tässä vaiheessa hymyt alkoi
pikkuhiljaa hyytymään kun alettiin miettiä seurauksia kuskin lähtiessä
2 miliisin matkaan joilla pienten pistoolien sijasta olikin rynkyt.
Mietittiin että jos kuskilta lähtee kortti niin siihen jäädään koska
muu seurue oli hieman maistellut kirkon menojen jälkeen Stolishnajaa.
Jonkin ajan päästä kuski tuli takaisin autoon kaikkine papereineen ja
tokaisi että matka jatkukoon Pietarin
sijasta Laatokalle. Miliisi oli nimittäin käskenyt meidän mennä
Pietariin maksamaan sakkoja mutta kuski oli tiukasti pitänyt kiinni
siitä että sakot maksetaan heti. No tietänette varmaan mihin ne rahat
meni, ei ainakaan valtion kassaa. Mutta meiltä tämä pieni "lahjoitus"
säästi useita satoja kilometrejä.
Laatokan rannoille pääsimme
vihdoin hikisen reissun päätteeksi. Mahtavat hiekkarannat olivat, mutta
valitettavasti paikalliset olivat keksineet saman. Turvallisuussyistä
emme halunneet leiripaikkamme viereen paikallisia rahattomia ja
rajattomia nuoria. Hieman myöhemmin autoimme työntelemällä paikallisen
vanhemman miehen pois hietikosta johon oli juuttunut hienolla
Mersullaan. Tästä kiitoksena pienen epäselvän keskustelun ja kovan
huitomisen päätteeksi meidät ohjattiin yksinäisen niemen nokkaan
leiriytymään. Sieltä löysimmekin kauniin paikan telttasaunalle ja
yöpymisteltalle. Uskomatonta että Laatokka on niin iso järvi ettei
vastarantaa näe. Kaukana horisontissa häämötti Konevitsan saari
Telttasaunan pystytys oli
mielenkiintoinen projekti jota oli kiva olla seuraamassa. Moottorisahaa
tarvittiin lauteiden tekoon kun ne oli nakattu sinne Jääsken tien
pieleen. Tästä syystä ymmärrän ettemme voineet ihan julkisella rannalla
majoittua. Meidän hommana oli etsiä saunankiukaaseen kivet, muut
hoitivat puiden pilkkomisen ja saunan pystytyksen. Saunaa lämmitellessä
ja nuotiota poltellessa rantaan ilmestyi virallisen näköinen auto,
autosta lähestyi mies radiopuhelimen kanssa. Mietimme että nyt
sammutetaan kiukaat ja nuotiot. Mies ei kylläkään tuntunut meistä
olevan kiinnostunut vaan tähyili Laatokalle johon ilmestyi pian vene
johon radiopuhelinyhteydessä mies oli. Monen tunnin mietinnän tuloksena
päädyimme siihen että kyseessä oli kalastuksenvalvoja, mutta meillä kun
ollut edes kalavehkeitä mukana niin emme olleet kiinnostavia. Myöhemmin
illalla paikalle saapui 2 miestä koiran kanssa, mutta he kävivätkin
suoraan kysymässä että kalastelemmeko.
Telttasauna olikin
jotain aivan uskomatonta minulle, saunassa paremmat löylyt kun omalla
mökillä. Sauna oli kuuma mutta ilma ei loppunut. Koivusta väsätyissä
lauteissa oli kokemus istua. Pyöreällä rungolla keikkuminen oli
saavutus jo sinällään. Laatokan vedessä peseytyminen oli virkistävää,
vesi oli nimittäin pirun kylmää. Saunan jälkeen istuimme Laatokan
kivillä paistamassa makkaraa koska suunniteltu rosvopaisti sai jäädä
yöksi muhimaan jotta olisi varmasti kypsää. Illan hämärtyessä ja
Laatokan aaltoja kuunnellessa haikeus tuli jälleen.
Yöpyminen
teltassa kuullosti lähteissä aika karmivalta koska mieleeni tuli kuva
nahkeasta ja kosteasta kahden hengen harjateltasta joka aamua kohden
notkahtaa pitkin naamaa. No meillä olikin luksusteltta ja pääsimme
samalla harjoittelemaan armeijahenkeä kun tytöt pääsivät kasaamaan
armeijan puolijoukkuetelttaa. Arvosanaksi emme porukallakaan saaneet
kauhean hyvää koska matkanjohtaja naurahteli että kai tuo pystyssä
pysynee aamuun asti.
Notkahdellut teltta tai ei mutta yön nukuimme erittäin hyvin. Aamulla
itikat ja kuumuus häiritsi kun piti niiden pirulaisten tähden mennä
täysin makuupussin sisälle ja arvata saattaa että kuuma tuli.
Ensimmäinen joka uskalsi ääneen niistä valitella sai lähteä autosta
hakemaan hyttyssavuja joiden jälkeen uni jälleen maistui. Aamupalaksi
saatiin rosvopaistia, puuroa ja kahvia. Hyvää ja täyttävää oli
vaikkakin syöjät olivat hieman vähissä jostakin syystä.
maanantai, 13. elokuu 2007
Kommentit